Hae tästä blogista

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Juri Nummelin: Epämiellyttäviä päähenkilöitä

Kansi: J.T. Lindroos
Kovaksikeitetty dekkari on amerikkalaisimpia kaikista kirjallisuudenlajeista, jonka viehätys ei ole lakannut vielä 2000-luvullakaan, vaikka kertomakirjallisuus on muutoin hakenut uusia uomia. Uusien hohdokkaiden ja tylyjenkin kirjailijoiden rinnalla vanhat kovaksikeitetyt klassikot tulevat aina uudestaan.

Tietokirjailija ja toimittaja Juri Nummelin on rakastanut kovaksikeitettyä dekkaria siitä asti, kun luki Raymond Chandleria ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana. Epämiellyttäviin päähenkilöihin on koottu Nummelinin asiaa käsitteleviä artikkeleita, esseitä, arvosteluja ja kirjoittajaesittelyjä vuosien varrelta. Käsitellyiksi tulevat niin uudet kuin vanhatkin alan tekijät, aina Chandlerista ja David Goodista alkaen. Kirjaa täydentävät erilaiset listaukset 2000-luvun parhaista noir-dekkareista ja muusta kutkuttavasta kamasta, joka ei bestseller-listoilla viihdy.

Epämiellyttäviä päähenkilöitä on tärkeä lähdeteos kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle.

Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Pehmeäkantinen, 292 sivua. BoD:n nettikaupassa 18 € plus toimituskulut. Bookyssa 17,60 € ilman postikuluja.

Tekstinäyte artikkelista "Tappaja sisälläni: kirja ja elokuvat":

Jim Thompson (1906–1977) oli amerikkalainen kioskikirjailija, jonka teoksista sanottiin jo kauan sitten, että ne ovat kuin viidenkymmenen sentin Dostojevskiä. Idea kuuluu jotakuinkin näin: Thompson käsittelee samoja asioita kuin tunnetumpi venäläinen kollegansa, mutta hänen kirjansa olivat lyhyempiä ja ne maksoivat kioskeissa ja drugstoreissa 50 senttiä.
Dostojevskillä on Raskolnikov, fiksuja puhuva sekopää, joka tappaa vuokraisäntänsä käytännössä ilman syytä, Thompsonilla on Lou Ford, fiksuja puhuva sekopää, joka tappaa kaksi naista käytännössä ilman syytä. Raskolnikov on köyhä opiskelija, jolla on periaatteessa syytäkin mennä sekaisin, mutta Lou Ford on suosittu nuori mies ja lisäksi pikkukaupungin apulaissheriffi. Hänellä ei ole syytä hulluuteensa. Thompson vie Dostojevskin tematiikan pidemmälle kuin venäläinen kollegansa ikinä uskalsi mennä.
Tappaja sisälläni ilmestyi alun perin vuonna 1952 ja on varmasti vaikutusvaltaisin niin sanottu paperback original eli kioskikirjana ilmestynyt romaani. Sen filmaamista suunnitteli tuoreeltaan Stanley Kubrick, mutta kun elokuva ei löytänyt rahoittajia, Kubrick palkkasi Thompsonin kirjoittamaan dialogia kahteen parhaista elokuvistaan Peli on menetetty ja Kunnian polut. Thompsonin elokuvia on filmattu ehkä enemmän kuin kenenkään muun vastaavan kioskikirjoittajan – eritoten Ranskassa on päästy hyviin tuloksiin (Alain Corneau: Piru perii omansa, 1975; Bertrand Tavernier: Auringonpimennys, 1981), mutta myös Yhdysvalloissa, jossa tosin Sam Peckinpahin Pakotie (1972) oli pehmennetty versio Thompsonin alkuperäisromaanista. 1990-luvulla nähtiin useita päteviä Thompson-elokuvia.

Ajokortti helvettiin ja muita ultralyhyitä rikostarinoita

Kansi: Jenni Jokiniemi
Flash fiction on 2000-luvun tiukinta ja niukinta rikoskirjallisuutta, alle tuhannen sanan tarinoita epäonnisista miehistä ja naisista (ja joskus koirista), jotka pahassa paikassa tarttuvat mieluummin aseeseen kuin keskustelevat tilanteesta järkevien aikuisten kesken.

Flash fictionia teki tutuksi vuosina 2007–2012 neljä kertaa ilmestynyt Ässä-lehti, jota toimitti ja julkaisi kovaksikeitetyn kirjallisuuden ekspertti Juri Nummelin. Ajokortti helvettiin -kirjaan Nummelin on valinnut parhaat Ässä-lehdessä julkaistut käännöstarinat. Piukeita pikkunovelleja ovat kirjoittaneet muun muassa sellaiset tunnustetut tekijät kuin JT Ellison, Allan Guthrie ja Joe R. Lansdale. Nimensä kirja on saanut salanimi John L. Bentonin vanhasta pulp-novellista, joka kirjasta löytyy uudempien tarinoiden seasta. Kirjaa varten on suomennettu kolme uutta novellia Rob Hartilta, Stephen Rogersilta ja Anthony Neil Smithiltä.

Markus Ahonen, dekkarikirjailija itsekin, arvioi Ajokortti helvettiin -kirjan Ruumiin kulttuuri -lehdessä 4/2016 tähän tapaan: "Turkulaisen kirjallisuuden monitoimimiehen ja pulp-tietäjä Juri Nummelinin toimittama kokoelma Ajokortti helvettiin kokoaa samojen kansien väliin 27 ultralyhyttä novellia. (...) Tarinat vievät rujoon maailmaan, jossa aseet ovat esillä, puhe karskia, kertojat uhkuvat karkeutta. (...) Usein äänessä on rikollinen, joskus asiaan sekaantuva ulkopuolinen. Joskus teoille on moraalisia oikeutuksia. Osassa lopputulemaksi jää vahingoniloinen kosto. (...) Formaattina ultralyhyiden novellien kirja on tervetullut. Mielelläni lukisin älykkään kekseliäitä mininovelleja tulevaisuudessa enemmänkin." Erikseen Ahonen mainitsee Rob Hartin, Keith Rawsonin ja Kate Thorntonin novellit sekä kirjan vuosikertatarinan, nimimerkki John L. Bentonin niminovellin, joka on julkaistu pulp-lehdessä 1930-luvulla.

Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Pehmeäkantinen, 84 sivua, 26 novellia. Suom. Sonja Lahdenranta, Juri Nummelin ja Lotta Sonninen. BoD:n nettikaupasta 15 € plus toimituskulut. Bookyssa 15,40 € ilman toimituskuluja.

Tekstinäyte Rob Hartin novellista "Ruokaharrastajat":

He siirtelevät kiiltävien kenkien peittämiä jalkojaan ja tuijottavat katukiveystä. Seisovat erillään aivan kuin yrittäisivät piiloutua toisiltaan.
“Salasana”, sanon.
Poika mumisee jotain. Käsken hänen puhua kovempaa.
“Punainen lohikäärme”, hän sanoo.
Avaan oven kokonaan ja he työntyvät ohitseni etsien varjojen suomaa vapahdusta.
Tämä on ihan yleistä. Kaikilla on joku rajansa. Suurimmalle osalle ihmisiä raja on minun ravintolani takaovi ja vaatii rohkeutta mennä siitä sisään.
Useampi kääntyy pois ja pakenee kuin jää syömään.
Kun ovi on turvallisesti kiinni, pariskunta rentoutuu. Nyt kun raaka katuvalo ei enää paista heidän takaansa, saan heistä paremman kuvan. Poika on vaalea ja kulmikkaalla tavalla hyvännäköinen, parta juuri ajettu. Tyttö on ruskeatukkainen, pienikokoinen, tukka on suoristettu. Nätti sillä tavalla, jolla jäädään ryhmäkuvissa taka-alalle.

Petri Hirvonen: Kalmankylväjä

Kansi: J.T. Lindroos
Armeijan roistojoukko terrorisoi maaseudun kyliä jossain Etelä-Amerikassa – kenenkään voimatta estää sitä. Sitten saapuu paikalle salaperäinen pelastaja – Kalmankylväjä, oikealta nimeltään Salvatore, palkkatappaja, joka on kääntynyt muinaisia työnantajiaan vastaan. Tuloksena on ennennäkemättömän kova välienselvitys Salvatoren ja armeijan häikäilemättömän pomon Garzan välillä.

Kalmankylväjä osoittaa, että Petri Hirvonen on maamme parhaita toiminnan kuvaajia. Raju action-jännäri on kuin 80-luvun vhs-elokuva suoraan kirjan sivuille siirrettynä!

Petri Hirvonen (s. 1972) on alkujaan Kesälahdelta kotoisin oleva, nykyään Joensuussa asuva kirjailija, joka on kirjoittanut sekä FinnWestiä että Jerry Cottonia. Hirvosen novelleja on koottu kirjaan Kuolevan jumalan yö.

Pehmeäkantinen, 140 s. BoD:n nettikaupasta 15 € plus toimituskulut. 

Tekstinäyte luvusta neljä:

Sadepisarat alkoivat ropista viidakkoon heti auringon laskettua. Edellisyöhön verrattuna se oli kuin lempeä synninpäästö, unettava kohina täytti kaikkeuden. Läheisen jyrkänteen juurella meren tyrskyt löivät rantaan ja loivat omaa tunnelmaansa yöhön, jossa luonto ei nukkunut. Salvatore antoi silmiensä sulkeutua ja huokaisi syvään kaikkien päivän rasitusten päälle.
Eugênio oli vetäytynyt mökin peräseinustalle, omalle laverilleen. Vaimeasta tuhinasta päätellen hän oli nukkunut jo jonkin aikaa, vaikkei kello ollut vielä puolta yötäkään. He olivat nauttineet aikaisen illallisen ja vetäytyneet yöpuulle, sillä edessä oli aikainen nousu ja uuvuttava päivä. Huono tuuri pakottaisi heidät väistelemään poliisipartioita ja tiesulkuja.
Kun Salvatore säpsähti hereille, hän ei ensi alkuun tunnistanut ympäristöään. Hänen tajunnassaan välkähtelivät muistumat verilöylystä ja takaa-ajosta, kunnes ajatusaihiot johtivat nykyisyyteen.
Päätään hieroen hän kohottautui istumaan ja nauliutui samassa liikkumattomaksi. Sateenropinan seasta kuului hirvittävä rääkäisy, jota seurasi selkäpiitä karmiva kiljunta ja papattava laukaussarja.
– Mitä ihmettä tapahtuu? Eugênio henkäisi paksulla äänellä pimeydestä.
– Vaiti! Salvatore kuiskasi ja tarttui kivääriinsä. Hän pujahti matalana ovesta kuistille sadatellen mielessään kenkänsä alla narahtavaa lautaa. Sen ääni kuitenkin hukkui sateeseen ja ulvontaan, jonka hän oletti kumpuavan ihmiskurkusta. Ylimääräinen ihmisääni keskellä yötä merkitsi tässä tilanteessa ikävyyksiä…
Kasvillisuuden vuoksi välimatkoja oli vaikea arvioida, mutta luultavasti mekastusta pidettiin korkeintaan sadan metrin päässä. Muitakin ääniä oli liittynyt ulvojan seuraksi ja laukauksia ammuttiin ilmiselvän pakokauhun vallassa. Myös muun metakan ylittävä naisääni hihkui yöllisessä kakofoniassa.
Lehvistöjen kätköihin syttyi kirkas valo, ilmeisesti varsin voimakas taskulamppu. Ripeästi Salvatore nosti kiväärin poskelleen ja tähtäsi, vaikkei erottanut edes aseensa piippua. Samalla hän lähti etenemään varovaisin askelin syvemmälle viidakkoon, siirtäen lehviä kiväärinpiipulla sivuun.
– Sammuta lamppu, hölmö! kimeä ääni rääkäisi. Aseet jatkoivat papatusta ja väläyksenomaisesti Salvatore näki kuinka luodit puhkoivat yhden miehen vaaleaan paitaan kymmeniä rumia reikiä. Jokin riehui miehen kimpussa, mutta hän ei erottanut mikä.
– Voi luoja, ammuimme Erneston! joku henkäisi laukausten tauottua.
– Mihin se ämmä katosi? voihkaisi toinen ääni. – Se perkele pamautti minun toisenkin silmäni mustaksi! Olen sokea kuin myyrä!
– Hiljaa! He voivat kuulla meidät ennen aikojaan! toinen älypää varoitti kiivaaseen sävyyn.
– Myöhäistä, Salvatore mutisi. Hän ripusti kiväärin hihnan varaan selkäänsä ja veti hitaasti veitsen tupesta. Hän kyykistyi ja yritti totutella uuteen pimeyteen, jossa sammuneen taskulampun jäljiltä räiskyivät tuhannet valopallot. Kutsumattomat vieraat olivat sokaistuneet itsekin, mistä kertoi heidän törmäilevä lähestymisensä. Miehet tuntuivat puskevan päätään puunrunkoihin erehtymättömällä epäonnella.
Rauhallisesti hengittäen Salvatore odotti, kunnes lähin metelöijä ennätti hänen sivulleen. Hän lipui äänettömästi miehen kimppuun, sulki hänen suunsa kämmenellään ja työnsi veitsen kylkiluiden välistä suoraan sydämeen. Ruumis herpaantui ja lysähti hänen käsistään maahan.