Hae tästä blogista

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Reijo Valta (toim.): Kultakauden taiteilija

Suomen taiteen kultakausi oli 1900-luvun taitteessa. Aikakausi on viime vuosina usein ollut poliittisissa puheissa. Kansallista taidetta on arvostettu ja kaivattu takaisin.

Mutta miten kultakauden taiteilijat ja kulttuurikriitikot kokivat oman aikansa? Tämän kokoelman teksteissä vastauksen antavat muun muassa Eino Leino, Juhani Aho, Emil Wikström ja Väinö Kataja.

Teoksen on koonnut oululainen tietokirjailija ja runoilija Reijo Valta.

Pehmeäkantinen, 152 s. ISBN 978-952-7211-10-6. Booky.fin verkkokaupassa 15,40 e (ei toimituskuluja), BOD:n verkkokaupassa 15 e (plus toimituskulut).

Kannen kuva: Emil Wikströmin luonnos Näsikallion suihkukaivoksi (valmistui 1913).

Sisällysluettelo:

Reijo Valta: Saatteeksi
Oscar Wilde: Lausunto kirjailija-ammatista (julkaistu Suomessa 1912)
Eino Leino: Eräs juhlapuhe (1902)
Juhani Aho: Mennyttä kalua (1891)
Väinö Kataja: Golgata (1898)
Juho Walve: Urbanus Uhvakainen pyrkii urkujenpolkijaksi (1898)
Eino Leino: Käynti syysnäyttelyssä (1902)
Eva Ljungberg: Kolme Jumalan-äidin kuvaa (1907)
Emil Vikström: Taiteen ymmärtämisen puutteesta (1911)
Volter Kilpi: Kansallisteatterin nykyinen tila (1912)
Jalmari Hahl: Taidemietteitä (1911)
Eino Leino: Tarina talvisessa yössä (1902)
Väinö Kataja: Mätäkuulla (1898)
Eino Leino: Kirjallista pakinaa (1902)
Reijo Valta: Jälkisanat

torstai 15. kesäkuuta 2017

Juha Mäntylä & Arttu Tuominen (toim.): Koivulehto - valon ja varjon tarinoita

Koivulehdon novellit ovat saaneet innoituksensa Suomen kesäöistä - niiden valoisuudesta ja varjoista. Kaikki tarinat kiertyvät juhannuksen ympärille ja vievät lukijan hämäriin metsiin, vesien äärelle ja keskikesän tuoksuihin. Lähde kolmentoista kokeneen kirjailijan matkaan halki usvaisten laidunniittyjen ja rannoilla palavien kokkojen ja koe keskikesän taika.

Koivulehto on ensimmäinen Suomessa julkaistu juhannusaiheinen kauhu- ja jännitysnovellien antologia. Tunnelmallisia novelleja ovat kirjoittaneet muun muassa Harri Hietikko, Juha Jyrkäs, Pasi Luhtaniemi, Helena Numminen ja Karoliina Suoniemi. Kirjan ovat toimittaneet jazz-dekkareistaan tunnettu Juha Mäntylä ja rikosromaaneistaan kehuttu Arttu Tuominen. Kirjan "sisältö on napakkaa, tyylikästä ja loppuun hiottua lyhytproosaa", kirjoittaa arviossaan Satakunnan Kansan arvostelija Jari Olavi Hiltunen.

152 s., pehmeäkantinen. ISBN 978-952-7211-09-0. Booky.fin verkkokaupassa 15,40 e (ei toimituskuluja), BoD:n verkkokaupassa 15 e (plus toimituskulut).

Sisällysluettelo:

Sana Mustonen: Vihasta vapaa
Karoliina Suoniemi: Metsänpeitto
Rake Tähtinen: Sinivalkoinen leninki
Pasi Luhtaniemi: Perintövene
Heleena Lönnroth: Juhannussammakosta se alkoi
Arttu Tuominen: Tinasotilas
Jaana Lehtiö: Sirkan juhannussuunnitelma
Henry Aho: Juhannussauna
Juha Jyrkäs: Tutkimattomat ovat hänen tiensä
Juha Mäntylä: Koivulehto
Helena Numminen: Juhannusheila
Harri V. Hietikko: Neljä ja puoli
Jasu Rinneoja: Hedelmällisyyden juhla

Tekstinäyte Helena Nummisen novellista "Juhannusheila":

Metsä on suuri ja kostea. Kuuset kutsuvat luokseen kuin ahnas syli. Sinne on helppo pettyneen upota ja vaikka unohtua ikuisiksi ajoiksi. Päivä painuu jo suolammen taakse ja usva nousee sinisinä lieskoina. Se kietoo Lisbetin ja kantaa hänen sieraimiinsa eläimen hajua.
Mikä siellä risahtelee? Lisbet säikähtää. Hän istuu kannolle kuuntelemaan. Pihka valuu kannon reunaa ja tarttuu käsiin. Kuusten välissä vilahtaa punaisen hännän valkoinen pää. Kettu lähestyy ja jää höristelemään korviaan. Se nuuhkii ihmisen hajua. Sitten se kääntyy ja lähtee tiehensä. Mustan korven perukoilta lehahtaa siihen korppi, istahtaa viereiselle kannolle ja rääkäisee iltahuutonsa. 
Silloin Lisbet ottaa lituskaisen muovipullon taskustaan ja siemaisee. Olkoon tämä paukku juhannuksen kunniaksi, vaikkei heilaa enää olekaan, hän huokaisee. Ja päässä kihahtaa mukavasti. 
Hänen mielensä palaa laivalle. Onneksi hän ehti vielä hankkimaan itselleen juhannusjuomat ennen kuin laiva kääntyi laituriin. Hän juoksi tax free -myymälään ja kahmi niin monta Viru Valge -pulloa kuin sai kassiinsa mahtumaan. Jotain halpaa ja kansanomaista tuon korean keikarin vastapainoksi, hän päätti. Jotain luotettavaa hän tarvitsi, jos ei muuta niin juhannushumalan, sellaisen että muisti himmenee.
Lisbet maistaa taas polttavaa juomaa. Tuntee kuinka se valuu alas ja lämmittää mahaa kuin kuuma kämmen.
Sitten hän tarpoo eteenpäin. Kuuset harvenevat ja matalia mäntyjä ilmestyy maisemaan, kunnes nekin melkein loppuvat ja letto lähestyy. Lisbetin jalat uppoavat vetiseen rahkasammaleeseen. Hän pysähtyy, suonsilmäkkeet näyttävät pohjattomilta kaivoilta. Sinne voisi upottaa pettymyksensä ja sinne voisi upota itsekin, hän uhoaa. Sieltä ei häntä enää löydettäisi.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Juri Nummelin: Roskakirjallisuuden lyhyt historia

Roskakirjallisuutta on kirjoitettu ja julkaistu aina, mutta mitä se oikein on? Lopullista vastausta on vaikea antaa, mutta sitä voi koettaa lähestyä, ja juuri näin tekee pulp-tutkija Juri Nummelin kirjassaan Roskakirjallisuuden lyhyt historia. Teksti perustuu syksyllä 2016 roskakirjallisuusseminaarissa pidettyyn luentoon.

Pehmeäkantinen, 48 s. ISBN 978-952-7211-07-6.

Booky.fin verkkokaupassa 10,40 € (ei toimituskuluja). BoD:n verkkokaupassa 8 € (plus toimituskulut). Kansi: J.T. Lindroos.

Tekstinäyte:

Myöhemmin [1990-luvulla] syntynyt pulp-kirjallisuuden määritelmä on löyhä ja pitää sisällään monenlaista, mutta pulp-lehden alkuperäinen määritelmä on tiukka. Sen mukaan pulp-lehden pitäisi olla tietyn kokoinen, yleensä 128-sivuinen sekä 18 cm leveä ja 25 cm korkea eli suurin piirtein eurooppalaista B5standardia. Lehden pitäisi olla painettu huonolle paperille, huonommalle kuin sanomalehtipaperi. Tästä lehtien nimikin: pulp-sanahan tarkoittaa sellua. Paremmalle paperille painetut lehdet tunnettiin nimillä slick tai glossy. Tällaisia olivat esimerkiksi Saturday Evening Post ja Harper’s, jotka myös julkaisivat pulp-lehtiä laadukkaampaa kirjallisuutta tunnetuilta tekijöiltä. Kiinnostavaa tässä tietysti on se, että slick-lehtien kirjallisuus on nykyään paljon vähemmän tunnettua kuin pulp-lehtien.
Yleensä pulp-lehdiksi on laskettu vain ne lehdet, joissa pääpaino oli fiktiolla, mutta tutkija Jess Nevins on laskenut pulp-lehdiksi myös tosirikoslehdet, joissa julkaistiin skandalöösejä juttuja tosielämän murhista ja muista rikoksista. Niitä on pulp-lehtien historiassa usein väheksytty, mutta ne olivat kuitenkin samankokoisia kuin varsinaiset pulp-lehdetkin ja usein myös suositumpia. Sama koskee myös naisille suunnattuja romantiikkalehtiä, kuten Love Storya, joita usein myytiin enemmän kuin historioissa hehkutettuja scifi- tai kauhulehtiä. Romanttisiin pulp-lehtiin keskittyneitä keräilijöitä ei kuitenkaan ole eikä kukaan ole kirjoittanut niiden historiaa. Samalla tavalla väheksytty on myös länkkärilehtiä, vaikka osa niistä oli todella suosittuja ja pitkäikäisiä. 

Kaarlo Bergbom: Aarnihauta ja muita kertomuksia

Kaarlo Bergbom (1843–1906) tunnetaan suomalaisen teatterin perustajana, mutta hän oli myös kiinnostava ja erinomainenkin kirjailija, jonka proosatuotanto on unohtunut. Aarnihauta ja muita kertomuksia kokoaa Bergbomin novellit yhteen ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen. Bergbom oli jo näissä tarinoissaan monipuolinen tarinankertoja, sillä kirjassa on niin aistillisia tunnelmia Raamatun ajoilta kuin varhaisia psykologisia taidenovellejakin. Niminovelli on vanhasta rosvosta kertova moraliteetti, joka voisi tapahtumapaikkoja vaihtaen olla Villin lännen tarina. Kirjassa on Juri Nummelinin kirjoittama Bergbomin elämää valottava esipuhe.

Teos sisältää novellit "Belsazarin pidot", "Julian", "Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmisteelmässä".

Pehmeäkantinen, 132 s. ISBN 978-952-7211-08-3. Kansi: J.T. Lindroos.

Booky.fin nettikaupasta 17,60 € (ei toimituskuluja). BoD:n verkkokaupassa 18,00 €(plus toimituskulut).

Tekstinäyte novellista "Julian":

Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa, mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neidon, ja eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta, kun äitini kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika, iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa; pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun tunteeni isää kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas, kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä peittää.