Juri Nummelin (toim.): Kehrääjä: vanhoja suomalaisia kauhunovelleja

Suomalaisella kauhukirjallisuudella on pitkä, mutta kapea historia. Tätä historiaa esittelee Juri Nummelinin kokoama Kehrääjä, joka sisältää kuusitoista kauhunovellia arkistojen kätköistä. Mukana on tunnettuja kirjailijoita, kuten teokselle nimen antanut Arvid Järnefelt, ja unohdettuja tai tyystin tuntemattomia kirjailijoita, kuten Matti Kurikka ja T. Syväkari. Tarinoissa tapaamme aaveita, muumioita, vampyyreita ja ihmissusia, mutta myös pelottavia ihmishirviöitä.

Juri Nummelin (s. 1972) on turkulainen kirjallinen monitoimimies, jolle Kehrääjä on jo ties kuinka mones antologia.

Ruumiin kulttuurin 3/2019 arvostelussa Kyösti Pienimäki nostaa esille Topeliuksen, Järnefeltin ja Jalmari Karan novellit. Topeliuksen "Ikuisesta ylioppilaasta" Pienimäki kirjoittaa: "Tunnelma on tumma, kauhuromanttinen, ja tapahtumat ovat osin odottamattomia."

Kiiltomadossa julkaistu Heidi Lakkalan asiantunteva arvostelu löytyy täältä.

Pehmeäkantinen, 224 s. ISBN 978-952-7211-28-1. Kansi Alb. Gebhardin kuvasta J. T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 18,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 20 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 18 € (plus postikulut).

Sisällysluettelo: 

Juri Nummelin: Johdanto
Jaakko Juteini: Aaviit kirkossa (Kummituksia, tekijä 1819)
Fredrika Runeberg: Manalan neito (Teckningar och drömmar, Sederholm 1861; suom. teoksessa Kuvauksia ja unelmia, suom. Ilta, Edlund 1900)
Zacharias Topelius: Ikuinen ylioppilas (Helsingfors Tidningar 1845; suom. teoksessa Sumutarinoita, suom. Aatto S., Samuli S. ja Ilmari Jäämaa, WSOY 1911)
Matti Kurikka: Vironsusi. Inkeriläinen satu (Pilven hattaroita II, tekijä 1889)
Arvid Järnefelt: Kehrääjä (Hiljaisuudessa, Otava 1913)
Jalmari Kara: Kostaja (Unikko ja ohdake, Kirja 1913)
T. Syväkari: Jylhävirran haltiatar (Juttu-tupa 3/1925)
Unto Koskela: Muumion kaulanauha (Seura 6-7/ 1927)
Arvo Virtasalo: Kalaharin paholainen (Juttu-tupa 6/ 1927)
Knut Karmanne: Kylmäojan piru (Minä kerron... 11/1930)
Iisakki Evä: Bora-Boran valkeapää (Lukemista Kaikille 23/1934)
Uuno Kailas: Äiti (Novelleja, WSOY 1936)
Harry Etelä: Raunioiden salaisuus. Kauhumysterionovelli (Kylän Lehti 12/1938)
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka (Seikkailujen Maailma 2/1940)
Jaska Autero: Kostaja (Seikkailujen Maailma 6/1944)
Klaus Marno: Tohtori Martinon salaisuus (Salainen Salkku 5/1944)

J. V. Lehtonen: Ihmissusi kirjallisena aiheena

Ihmisen ja eläimen väliset muodonmuutokset ovat kansantarujen ja muinaisten eeposten yleistä aineistoa. 1800-luvulta alkaen suosituimmaksi hahmoksi on noussut ihmissusi, lykantrooppi.

Kirjallisuudentutkija ja professori Johannes Vihtori Lehtosen (1883-1948) pitkä ja oppinut essee "Ihmissusi kirjallisena aiheena" ilmestyi alun perin Suomi-lehdessä vuonna 1933 eikä sitä ole koskaan aiemmin julkaistu uudestaan. Teoksen on toimittanut ja esipuheen siihen on kirjoittanut Reijo Valta.

Pehmeäkantinen, 88 s. ISBN 978-952-7211-35-9. Kansi: Haron Walliander. BoD:n verkkokaupassa 8,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 13 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 9,70 € (plus postikulut).

Tekstinäyte:

Niinpä on kaikkein useimmissa suomalaisissa kansan suusta muistiinpannuissa ihmissusitarinoissa kysymys häiden yhteydessä tapahtuvasta sudeksi ja joskus myös karhuksi muuttumisesta. Useimmiten muutetaan kuitenkin koko hääväki susiksi, eikä ainoastaan morsian, niinkuin tapahtuu Seppäsen kauhunovellissa, ilmeisesti mustasukkaisuusaiheen tehostamiseksi. Niissä kansansaduissa, jotka Kaarle Krohn v. 1886 liitti Eläinsatujensa ensimmäiseen osaan (ss. 267—270; 432) esiintyy yksitoista ihmissusitarinan toisintoa, joista kymmenessä koko hääväki muuttuu susiksi. Ja Antti Aarnen suomalaisten syntysatujen ja niiden toisintojen luettelossa (Verzeichnis der finnischen Ursprungssagen und ihrer Varianten, FFC, n:o 8, 1912, s. 14, n:o 75) sekä sen lisävihkossa (FFC, n:o 33, 1920, s. 53, n:o 75) tavataan näiden lisäksi parikymmentä samantapaista kertomusta koko hääväen muuttumisesta susiksi. Saarijärveltä v. 1859 muistiinpannussa toisinnossa kerrotaan myös nimenomaan, että tämä susiksi muuttaminen oli hyljätyn rakastajan kostoa sulhaselle ja morsiamelle. Hääpäivänä tuli näet tämä hyljätty kosiomies muiden vieraiden mukana häätaloon, ja kun hän kysyy kumppaniltaan, mitä hän hääväelle kostoksi tekisi, vastaa tämä: »Anna heille itkua ja ulvontaa.» Niinpä nyt mies asettuukin häätuvan ulkopuolelle, laulaa loitsujaan ja käskee aina kerta kerralta kumppaniaan seinäluukusta katsomaan, mitä hääväki kulloinkin tekee, saaden vastaukseksi: ruokailevat, yhteen katsovat, käsiänsä pureskentelevat, seinille hyppivät, ulvovat ollittavat. Ja kun kumppani tempaa oven auki, pötkii hääväki kaikki ovesta metsään. »Lyö heille luutaa hännäksi perään!» sanoo edelleen laulaja. Ja toinen kun löi luutia, muuttui hääväki susiksi ja luudat niille hänniksi. 

Näin syntyivät sudet, vakuutetaan tarinassa. Ne olivat alkuaan puoli-ihmisiä, niin että taisivat puhuakin. Löydettiinpä surmatuilta susilta välistä tuluksia ja vaimojen vöitä ja vaskisolkia ja hopeakoristuksia nahan alta. Ja joskus tunnettiin morsiankin kultaketjustaan.

Leo Tolstoi: Luonnosta ja elämästä. Satuja ja kertomuksia lapsille

Luonnosta ja elämästä sisältää venäläisen kirjallisuuden klassikon Leo Tolstoin (1844–1910) lyhyitä kertomuksia maailman ihmeistä. Osa kertomuksista on perinteisiä eläinsatuja, osa taas opettavaisia tarinoita. Osassa esiintyy Tolstoi itse.

Kirja on uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1892 ilmestyneestä suomennoksesta. O. H. Moision suomennoksen kieliasua on jonkin verran korjattu ja nykyaikaistettu.

Pehmeäkantinen, 104 s. ISBN 978-952-7211-32-8. Kansi: Haron Walliander. BoD:n verkkokaupassa 9,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 13,70 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 10,50 € (plus postikulut).

Tekstinäyte:

Kaste ruohon lehdellä

Kun kirkkaana kesäaamuna menet metsään, niin näet timantteja kedon heinikossa. Kaikki ne loistavat ja kimaltelevat monenvärisinä: keltasina, punasina ja sinisinä.

Kun menet likemmäksi ja tarkastat, niin näet että ne ovat erään ruohon kolmikulmaisiin lehtiin kokoutuneita kastepisaroita, jotka loistavat auringon valossa.

Tämän ruohon lehdet ovat alapuolelta karvasia ja pöyheitä, niinkuin sametti. Ja nuo pisarat voivat liikahdella edes takaisin lehdellä sen siitä kostumatta.

Jos varomattomasti taitat lehden, jonka päällä on tuollainen kaste, niin pisara vierähtää siitä pois kirkkaana pallona, etkä näekään kuinka se putoaa alas lehtiruotia myöten. Jos joskus otat ja taitat sellaisen lehden, nostat sen hiljaa huulillesi ja juot siitä kastepisaran, niin maistuu se paremmalta kuin mikään muu juoma.

Miten sudet opettavat poikiaan

Kulin kerran tietä pitkin ja kuulin takaani huutoa. Huutaja oli paimenpoika. Hän juoksi pitkin ketoa ja osoitti minulle jotakin.

Minä katsahdin sinne ja näin, että kaksi sutta juoksi aholla. Toinen oli emä ja toinen poika. Poikasudella oli selässä halki reväisty vasikka, jota se piti hampaillaan jalasta kiini. Emäsusi juoksi takana.

Nähtyäni sudet läksin paimenen kanssa juoksemaan niiden perään ja me rupesimme huutamaan. Meidän huutomme kuultuaan juoksi paikalle miehiä kylästäkin, koiria mukana.

Emäsusi juoksi oitis poikasuden luo, niin pian kun huomasi koirat ja miehet, sekä sieppasi vasikan sen selästä, heitti sen omaan selkäänsä, ja nyt rupesivat molemmat sudet juoksemaan kiivaammin ja katosivat näkyvistä.

Silloin poika rupesi kertomaan, miten asian laita oikeastaan oli. Vuoren rotkosta juoksi äkkiä kedolle emäsusi, sieppasi mukaansa vasikan, repäsi sen kuoliaaksi ja vei mukanaan.

Sitä vastaan juoksi poikasusi ja tuli vasikan luo. Emä antoi silloin poikasudelle vasikan kannettavaksi, ja juoksi sitten itse hiljalleen vieressä.

Ainoastaan silloin, kun hätä rupesi tulemaan, antoi vanha susi nuorelle opetusta ja otti itse vasikan kannettavakseen.