Irmari Rantamalan esikoisteos
Harhama (1909) on antiromaani ja lajityyppihybridi, joka sisällyttää itseensä useita itsenäisiä teoksia. Samalla se kommentoi ja parodioi niin itseään ja vastaanottoaan kuin klassikoita ja aikalaiskirjallisuuttakin.
Harhama on aikamoinen kimaira teokseksi, ja siihen tekijä otti vaikutteita
Raamattua, Dantea, Miltonia, Byronia, Goetheä, Linnankoskea, Kalevalaa, Kiveä, Kilpeä ja Linnankoskea. Romaani oli monilla tavoin edellä aikaansa, vaikka samalla sen voi laskea kuuluvan vähälukuisen suomalaisen symbolismin edustajaksi.
Harhama on pitkään ollut eräänlainen suomalaisen kirjallisuuden kadonnut ja vaikeana pidetty klassikko, ja viimeksi se on julkaistu kaksiosaisena laitoksena vuonna 1975. Helmivyö tuo ajankohtaisena pysyneen teoksen nyt uudestaan lukijoiden saataville kolmiosaisena laitoksena, johon tekstit on ladottu uudestaan. Teoksen ensimmäisessä osassa on Juri Nummelinin esipuhe.
Irmari Rantamala (1868-1918) tunnetaan paremmin nimellä Maiju Lassila, mutta hänen oikea nimensä oli Algot Untola, alun perin Tietäväinen. Kameleonttimainen hahmo aloitti kokeellisena symbolistina, mutta hänen tunnetuimmat teoksensa edustavat hirtehistä maalais- ja köyhälistökuvausta. Työmies-lehden päätoimittajana työskennellyt Rantamala-Lassila ammuttiin sisällissodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa.
Harhaman toinen osa ilmestyy marraskuun alussa 2020, kolmas osa näillä näkymin marraskuun lopussa tai joulukuun alussa.
Pehmeäkantinen, 396 sivua. ISBN 9789527211632. Kansi Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 20 €, Booky.fin verkkokaupassa 22,10 €, Adlibriksen verkkokaupassa 18,90 €.
Tekstinäyte luvusta "Kierivä kulmakivi":
Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.
Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma… onni helotti helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli ventovieras, suru tuntematon.
Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita… Elämän pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan… Hän söi… Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:
"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.
Sinun voimallasi ei ole vertaa.
Sinun paulanasi on kavaluus.
Se on suurempi äärettömyyttä.
Sinä murskaat Jehovan työt.
Sinä olet kaiken olevan hauta,
kaiken ansa ja paula.
Ei kukaan sua kiertää voi."
Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! – kertasi salaperäinen kaiku tuliluolan etäisistä holveista.
Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa mietteissänsä:
– "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: me emme voi hävittää toisiamme ja toistemme henkeä. Siksi käy sota siitä, kumman henki saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu…"
– "Jossa sinä voitat… Noin! Nyt söi mieskin!" – keskeytti Piru, vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.
Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.
Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.
– "Korvennus!" – huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. – "Siinä ilmenevät jo Jehovan juonet ja vääristely… Nyt lymyävät ne jo viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, jota ihminen söi, sen uskon, että paha on väärä ja hyvä oikea."
– "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" – huudahtivat palvelijat tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:
– "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan eteen… Kas sitä!… Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani Hah-hah-hah!" – nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.
– "Hah-hah-hah-haa!" – nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.
– "Siitä asti" – jatkoi Perkele, – "on miehen linnana ollut hame."
– "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", – ivaili Hiisi.
