 |
| Kansi: J.T. Lindroos |
Kalmankylväjä osoittaa, että Petri Hirvonen on maamme parhaita toiminnan kuvaajia. Raju action-jännäri on kuin 80-luvun vhs-elokuva suoraan kirjan sivuille siirrettynä!
Petri Hirvonen (s. 1972) on alkujaan Kesälahdelta kotoisin oleva, nykyään Joensuussa asuva kirjailija, joka on kirjoittanut sekä FinnWestiä että Jerry Cottonia. Hirvosen novelleja on koottu kirjaan Kuolevan jumalan yö.
Pehmeäkantinen, 140 s. Booky.fistä 15,40 e (ei postikuluja). BoD:n nettikaupasta 15 € plus toimituskulut.
Tekstinäyte luvusta neljä:
Sadepisarat alkoivat ropista viidakkoon heti auringon laskettua. Edellisyöhön verrattuna se oli kuin lempeä synninpäästö, unettava kohina täytti kaikkeuden. Läheisen jyrkänteen juurella meren tyrskyt löivät rantaan ja loivat omaa tunnelmaansa yöhön, jossa luonto ei nukkunut. Salvatore antoi silmiensä sulkeutua ja huokaisi syvään kaikkien päivän rasitusten päälle.
Eugênio oli vetäytynyt mökin peräseinustalle, omalle laverilleen. Vaimeasta tuhinasta päätellen hän oli nukkunut jo jonkin aikaa, vaikkei kello ollut vielä puolta yötäkään. He olivat nauttineet aikaisen illallisen ja vetäytyneet yöpuulle, sillä edessä oli aikainen nousu ja uuvuttava päivä. Huono tuuri pakottaisi heidät väistelemään poliisipartioita ja tiesulkuja.
Kun Salvatore säpsähti hereille, hän ei ensi alkuun tunnistanut ympäristöään. Hänen tajunnassaan välkähtelivät muistumat verilöylystä ja takaa-ajosta, kunnes ajatusaihiot johtivat nykyisyyteen.
Päätään hieroen hän kohottautui istumaan ja nauliutui samassa liikkumattomaksi. Sateenropinan seasta kuului hirvittävä rääkäisy, jota seurasi selkäpiitä karmiva kiljunta ja papattava laukaussarja.
– Mitä ihmettä tapahtuu? Eugênio henkäisi paksulla äänellä pimeydestä.
– Vaiti! Salvatore kuiskasi ja tarttui kivääriinsä. Hän pujahti matalana ovesta kuistille sadatellen mielessään kenkänsä alla narahtavaa lautaa. Sen ääni kuitenkin hukkui sateeseen ja ulvontaan, jonka hän oletti kumpuavan ihmiskurkusta. Ylimääräinen ihmisääni keskellä yötä merkitsi tässä tilanteessa ikävyyksiä…
Kasvillisuuden vuoksi välimatkoja oli vaikea arvioida, mutta luultavasti mekastusta pidettiin korkeintaan sadan metrin päässä. Muitakin ääniä oli liittynyt ulvojan seuraksi ja laukauksia ammuttiin ilmiselvän pakokauhun vallassa. Myös muun metakan ylittävä naisääni hihkui yöllisessä kakofoniassa.
Lehvistöjen kätköihin syttyi kirkas valo, ilmeisesti varsin voimakas taskulamppu. Ripeästi Salvatore nosti kiväärin poskelleen ja tähtäsi, vaikkei erottanut edes aseensa piippua. Samalla hän lähti etenemään varovaisin askelin syvemmälle viidakkoon, siirtäen lehviä kiväärinpiipulla sivuun.
– Sammuta lamppu, hölmö! kimeä ääni rääkäisi. Aseet jatkoivat papatusta ja väläyksenomaisesti Salvatore näki kuinka luodit puhkoivat yhden miehen vaaleaan paitaan kymmeniä rumia reikiä. Jokin riehui miehen kimpussa, mutta hän ei erottanut mikä.
– Voi luoja, ammuimme Erneston! joku henkäisi laukausten tauottua.
– Mihin se ämmä katosi? voihkaisi toinen ääni. – Se perkele pamautti minun toisenkin silmäni mustaksi! Olen sokea kuin myyrä!
– Hiljaa! He voivat kuulla meidät ennen aikojaan! toinen älypää varoitti kiivaaseen sävyyn.
– Myöhäistä, Salvatore mutisi. Hän ripusti kiväärin hihnan varaan selkäänsä ja veti hitaasti veitsen tupesta. Hän kyykistyi ja yritti totutella uuteen pimeyteen, jossa sammuneen taskulampun jäljiltä räiskyivät tuhannet valopallot. Kutsumattomat vieraat olivat sokaistuneet itsekin, mistä kertoi heidän törmäilevä lähestymisensä. Miehet tuntuivat puskevan päätään puunrunkoihin erehtymättömällä epäonnella.
Rauhallisesti hengittäen Salvatore odotti, kunnes lähin metelöijä ennätti hänen sivulleen. Hän lipui äänettömästi miehen kimppuun, sulki hänen suunsa kämmenellään ja työnsi veitsen kylkiluiden välistä suoraan sydämeen. Ruumis herpaantui ja lysähti hänen käsistään maahan.
