Tanskalaisten Carla ja Vilhelm Hansenin luoma Rasmus Nalle on todella mukava sarjakuva, jonka vitseissä ja kerronnassa on omanlaistaan absurdismia ja surrealismia. 1950-luvulla alkanut sarja viehättää lukijoita edelleen omaperäisillä ratkaisuillaan ja optimistisella maailmankuvallaan. Mitä kaikkea Rasmus Nallen taustoihin kuuluu?
Juri Nummelin on kirjoittanut Rasmus Nallesta omakohtaistakin otetta sisältävän esseen, jossa hän käy läpi sarjan historiaa ja sen edelläkävijöitä sekä tyypittelee suuren tradition, johon Nalle kuuluu. Essee edustaa Suomessa harvinaista sarjakuva-aiheista tietokirjoittamista ja se sisältää tietoa, jota ei suomeksi muualta löydä.
Pehmeäkantinen, 60 s. ISBN 9789527469507. BoD:n verkkokaupassa 15,90 e (plus toimituskulut), saatavana myös mm. Adlibriksen ja Suomalaisen verkkokaupoissa.
Tekstinäyte:
Kaikkia mainittuja yhdistää kuitenkin keppostelun lisäksi jonkinlainen lempeä surrealismi, samanlainen joka saa varhaisen ranskalaisen animaattorin Émile Cohlin elokuvissa norsun muuttumaan taloksi. Cohlin tunnetuimmassa elokuvassa Fantasmagoriessa (1908) teatterissa tai elokuvissa istuvan miehen eteen tulee nainen, jolla on niin iso hattu, ettei mies näe enää näyttämölle. Seuraa kohtaus, joka voisi olla Rasmus Nallesta: mies alkaa nyppiä hatusta sulkia pois yksitellen ja on lopulta tyytyväinen, kun näkee, mitä edessä tapahtuu. (Sitten meininki tosin kovenee ja tulee vielä absurdimmaksi: naisen pää muuttuu ilmapalloksi, jonka sisällä on tikku-ukko. Tämä taas ahmaisee sisäänsä naisen hattuun kajonneen mieskatsojan.) Toisessa Cohlin elokuvassa, näyttelijöitä ja trikkejä yhdistävässä pätkässä Clair de lune espagnol (1909) mies yrittää itsemurhaa (mitä ei tietenkään Rasmus Nallessa ikimaailmassa tapahtuisi), mutta aikoessaan hypätä katolta hänen jalkaansa tarttuu ylilentävän ilmapallon ankkuri! Montako kertaa olemme nähneet saman tapahtuvan Rasmus Nallessa?
Émile Cohlia edeltää Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa, josta puhuu tunnetussa Disney-esseessään neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. “Kirjan sivuilla elää samoja jäniksiä, joilla on liivintaskut, samoja rottia ja hiiriä, kilpikonnia ja mursuja”, kirjoittaa ohjaajamestari, kuin kuvailisi Rasmus Nallea. Carrollin teoksen tunnetussa kohtauksessa Liisa maistaa taikajuomaa ja alkaa kasvaa pituutta venyen samalla ohueksi kuin “kaukoputki”. Rasmus Nalle itse ei missään tarinassa veny samalla tavalla ohueksi, mutta vastaavia olentoja kohdataan sarjan sivuilla tuon tuosta, esimerkiksi kirahvilääkäri, joka tavataan Saurusten saarella albumissa Kummat kaverit. Se onkin Carroll-henkisin kaikista Nalle-albumeista. Nallessa on muutenkin tiettyä plasmaattisuutta: se ei ehkä ole Disneyn varhaisten piirrettyjen hahmojen mukautuvuutta tai muunneltavuutta, vaan enemmänkin ideoiden plasmaattisuutta. Kuka tahansa voi olla mitä vain, mitä tahansa voi tapahtua. Valaalle voi maksaa kyydistä vadelmakarkeilla, käyrätorvea voi käyttää lihapullataikinan muotoiluun, Mount Everestiltä voi laskea lumesta tehdyssä ammeessa. Ehkä hienoin esimerkki Nallen plasmaattisuudesta on Veturi-Ville-albumin kuvaus veturista, jonka ympärille on taivutettu lyhyt radanpätkä. Pätkän päät on köytetty yhteen. Veturi kulkee eteenpäin pyörittämällä rataa allaan!
