Hae tästä blogista

perjantai 15. helmikuuta 2019

A. Emil Virtasalo: Punapartainen pikikärsä

Valkjärvellä syntynyt ja Koivistolla lapsuutensa viettänyt Arvo Emil Virtasalo (1901-1928) eli suuren osan elämästään maailmalla. Meriä kierrettyään hän alkoi kirjoittaa.

Virtasalo ehti julkaista vain kolme kirjaa, jotka kaikki käsittelivät Afrikkaa. Vuonna 1926 ilmestyi Eriskummallisia juttuja Afrikasta ja Kadonnut keidas. Seuraavana vuonna ilmestyi lapsille suunnattu Afrikkalaisia satuja.

Tähän teokseen on koottu Virtasalon lehdissä julkaistuja meriaiheisia tarinoita, jotka kertovat Rudyard Kiplingin ja Jack Londonin vaikutuksesta. Kirjan on toimittanut ja esipuheen siihen on kirjoittanut Reijo Valta.

Pehmeäkantinen, 96 sivua. ISBN 978-952-7211-34-2. Kannen suunnittelu J. T. Lindroos vanhan värityskirjan kuvan pohjalta. Hinta BoD:n verkkokaupassa 10,90 e (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 14,40 e (ei postikuluja).

Tekstinäyte teoksen niminovellista:

Oli taas tullut varhaiskevät ja koivistolaisten laivurien kiireisin aika.
Varhaisesta aamuhetkestä aina iltaan asti paukkuivat vasarat, suhisivat sahat ja tervasutit heiluivat reippaitten merimieslaulujen kantautuessa satamasta ylös kylän tielle.
Kalastajat, joitten työt olivat keskeytyneet jäitten liikkumisen takia, tulivat satamaan katselemaan laivojen varustelua.
Keskusteltiin pienin ryhmin. Arvosteltiin eri omistajain laivoja ja kerrottiin niistä mitä moninaisimpia juttuja. Tarkkaava katselija olisi kumminkin pian havainnut, että kaikkien kokoontuneitten päähuomio keskittyi erääseen vanhaan kaljaasiin, jota tervasi kaksi tukevaa ja ilmeisesti kokenutta merimiestä, kolmannen tarkastellessa köysistöä hitaan rauhallisena.
 – Näettehän sen itse, supatti muuan suurinenäinen kalastaja. – Ei se punapartainen pikikärsä aio vieläkään uskoa, että laiva on laho. Mistähän taas miehistön saanee. Viipurista kai tai ainakin Kotkasta. Niille sitä sopiikin taas ärjyä ja pataluhdiksi haukkua. Kerrotaanhan, että hän olisi tuupannut jonkun pimeänä syysmyrskyisenä yönä Itämereenkin.
– Hiljaa, ole veli varuillasi. Tuossa tulee höperö Leena, joka tekee Kaarnalassa piian virkaa. Kielii pian itselleen Kaarnalalle, ja silloin on luotto kaupassa loppu. Miehet jatkoivat matalaäänistä keskusteluaan, mulkoillen uteliaisuutta tulvillaan punapartaista Kaarnalaa.
Mutta Kaarnala ei ollut näkevinäänkään mokomia. Mitä se häneen kuului. Katselkoot nyt, että silmät menevät tapilleen kuin ruppakonikkojen.
Mokomatkin hailin hirttäjät. Tekevät työtä, jotta selkäranka ratisee ja lopuksi eivät saa mitään säästöön. Vaikka minulla ei kauppapuotia olisikaan, niin saisinpa totta vie tällä vanhalla, uskollisella “Esterillä” narrattua satamista rahtipalkkiota aina sen verran, että pankkiinkin joutaisi. Kaarnala seurasi vilkasliikkeisen poosunsa työtä. Siinä on kelpo merimies. Vanhuus ei näytä ulottuvan ollenkaan jäseniin. Hän ja tuo kumaraiseksi käynyt timperi olivat palvelleet kaljaasi “Esterissä” aina siitä hetkestä, kun se laskettiin teloiltaan ensi kerran veteen. Niin olikin laiva heille tullut rakkaaksi. Tuntui siltä, kuin se olisi saanut elämän hengen, päästessään aaltojen varaan keinumaan.

maanantai 4. helmikuuta 2019

Jaakko Juteini: Kummituksia

Jaakko Juteinin Kummituksia eli luonnollisia aavis-juttuja valistuksen lisäksi (1819) on ensimmäinen suomalainen kauhukirja, kokoelma pieniä kertomuksia aaveista ja muista haamunäyistä. Juteini paljastaa samalla, mitä kummituksista kertovien tarinoiden takana todella on. Kirja julkaistaan ensimmäistä kertaa uudestaan vuoden 1858 toisen laitoksen jälkeen. Kirjaa ja sen sisältöä avaa esipuheessa vanhan käyttökirjallisuuden tutkija Juri Nummelin.

“Kirjasessa [on] joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten ‘aawis-juttu’ on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.” (Kuuno A. Talvioja Juteini-elämäkerrassaan)

Pehmeäkantinen, 44 sivua. ISBN 978-952-7211-31-1. Kansi Haron Walliander alkuperäisen pohjalta.

BoD:n verkkokaupassa 6,90 e (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 11,60 e (ei postikuluja), ei toistaiseksi Adlibriksen verkkokaupassa.

Tekstinäyte: 

Pariisin Raati-huoneessa piti vanhaan aikaan tuomittaman mies rangaistuksen alaiseksi, joka sanottiin olevan liitossa perkeleen kanssa. Koska nyt Tuomarit kokounduivat, ja juttu eteen otettiin, tapahtui suuri jyry uunin piipussa. Onnettomuudeksi sopi myös pelli auki vedettynä. Moni luuli kohta, että perkeleen piti sen kautta tuleman avuksi ystävällensä. Tuomarit kiipesivät takana silmin ovea kohden, ja näkivät ulos juostessansa – o! iänkaikkisuus! kuinga tuhka ja kartu ryöppyi uunista, josta paha hengi rupesi ulos kyngyämään. Mutta yksi Tuomari raukka, jonga pitkä kappa kävi kiini naulan kandaan penkin syrjässä, kompastui pitkää pituuttansa lattialle ja kaatuessansa loukkasi armottomasti nenänsä, josta veri vuotamaan rupesi. Tässä lepäsi hän nyt puoli pyörtyneenä, ja luuli itsensä jo perkeleen muonaksi. Koska hän päänsä ylös nosti, näki hän mustan perkeleen kynnet ristissä vielä seisovan uunin edessä, ja hiiluvilla silmillä puoleensa katselevan. Tuomari oli nyt pitkänänsä lattialla, eikä rohjennut jäsendänsä järkähyttää, niin kauan kuin myös se tuskasta vapiseva perkele saineella äänellä kysyy häneldä: Ah! hyvä herra! sanokais, missä minä olen? Nyt vasta sai Tuomari enemmän rohkeutta sydämeensä, nousi ylös, pyyhkisi verisen nenänsä, ja astui lähemmäksi tätä hyvää perkelettä. Katsoissansa tarkemmin pirun silmiin, tunsi hän kohta miehen, joka oli hiljain oppiin otettu korsteini-veijari, joka suuressa Raati-huoneen rakennuksessa muita sivu-korsteinia peratessansa putosi tapaturmaisesti pitkin väljää Raati-huoneen uunin piippua aina pesään eli uuniin asti.