Hae tästä blogista

maanantai 4. helmikuuta 2019

Jaakko Juteini: Kummituksia

Jaakko Juteinin Kummituksia eli luonnollisia aavis-juttuja valistuksen lisäksi (1819) on ensimmäinen suomalainen kauhukirja, kokoelma pieniä kertomuksia aaveista ja muista haamunäyistä. Juteini paljastaa samalla, mitä kummituksista kertovien tarinoiden takana todella on. Kirja julkaistaan ensimmäistä kertaa uudestaan vuoden 1858 toisen laitoksen jälkeen. Kirjaa ja sen sisältöä avaa esipuheessa vanhan käyttökirjallisuuden tutkija Juri Nummelin.

“Kirjasessa [on] joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten ‘aawis-juttu’ on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.” (Kuuno A. Talvioja Juteini-elämäkerrassaan)

Pehmeäkantinen, 44 sivua. ISBN 978-952-7211-31-1. Kansi Haron Walliander alkuperäisen pohjalta.

BoD:n verkkokaupassa 6,90 e (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 11,60 e (ei postikuluja), ei toistaiseksi Adlibriksen verkkokaupassa.

Tekstinäyte: 

Pariisin Raati-huoneessa piti vanhaan aikaan tuomittaman mies rangaistuksen alaiseksi, joka sanottiin olevan liitossa perkeleen kanssa. Koska nyt Tuomarit kokounduivat, ja juttu eteen otettiin, tapahtui suuri jyry uunin piipussa. Onnettomuudeksi sopi myös pelli auki vedettynä. Moni luuli kohta, että perkeleen piti sen kautta tuleman avuksi ystävällensä. Tuomarit kiipesivät takana silmin ovea kohden, ja näkivät ulos juostessansa – o! iänkaikkisuus! kuinga tuhka ja kartu ryöppyi uunista, josta paha hengi rupesi ulos kyngyämään. Mutta yksi Tuomari raukka, jonga pitkä kappa kävi kiini naulan kandaan penkin syrjässä, kompastui pitkää pituuttansa lattialle ja kaatuessansa loukkasi armottomasti nenänsä, josta veri vuotamaan rupesi. Tässä lepäsi hän nyt puoli pyörtyneenä, ja luuli itsensä jo perkeleen muonaksi. Koska hän päänsä ylös nosti, näki hän mustan perkeleen kynnet ristissä vielä seisovan uunin edessä, ja hiiluvilla silmillä puoleensa katselevan. Tuomari oli nyt pitkänänsä lattialla, eikä rohjennut jäsendänsä järkähyttää, niin kauan kuin myös se tuskasta vapiseva perkele saineella äänellä kysyy häneldä: Ah! hyvä herra! sanokais, missä minä olen? Nyt vasta sai Tuomari enemmän rohkeutta sydämeensä, nousi ylös, pyyhkisi verisen nenänsä, ja astui lähemmäksi tätä hyvää perkelettä. Katsoissansa tarkemmin pirun silmiin, tunsi hän kohta miehen, joka oli hiljain oppiin otettu korsteini-veijari, joka suuressa Raati-huoneen rakennuksessa muita sivu-korsteinia peratessansa putosi tapaturmaisesti pitkin väljää Raati-huoneen uunin piippua aina pesään eli uuniin asti.