Kaarlo Bergbom (1843–1906) tunnetaan suomalaisen teatterin perustajana, mutta hän oli myös kiinnostava ja erinomainenkin kirjailija, jonka proosatuotanto on unohtunut. Aarnihauta ja muita kertomuksia kokoaa Bergbomin novellit yhteen ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen. Bergbom oli jo näissä tarinoissaan monipuolinen tarinankertoja, sillä kirjassa on niin aistillisia tunnelmia Raamatun ajoilta kuin varhaisia psykologisia taidenovellejakin. Niminovelli on vanhasta rosvosta kertova moraliteetti, joka voisi tapahtumapaikkoja vaihtaen olla Villin lännen tarina. Kirjassa on Juri Nummelinin kirjoittama Bergbomin elämää valottava esipuhe.Teos sisältää novellit "Belsazarin pidot", "Julian", "Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmisteelmässä".
Pehmeäkantinen, 132 s. ISBN 978-952-7211-08-3. Kansi: J.T. Lindroos.
Booky.fin nettikaupasta 17,60 € (ei toimituskuluja). BoD:n verkkokaupassa 18,00 €(plus toimituskulut).
Tekstinäyte novellista "Julian":
Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa, mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neidon, ja eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta, kun äitini kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika, iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa; pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun tunteeni isää kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas, kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä peittää.
