Pietari Hannikaisen Jutelmia läheltä ja kaukaa sisältää kolme kertomusta. "Etelän ja pohjoisen tytär" sijoittuu Krimin sotaan ja "Punainen lähde" kertoo maaorja Simpsan paosta, jolla on merkittäviä sivuvaikutuksia. Laaja "Salojärven kukkanen" sijoittuu nuijasodan aikaan ja on yksi ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja. Tarinoissa on suuria tunteita, ajankohtaisia ajatuksia ja täpäriä pelastuksia.
Jutelmia läheltä ja kaukaa 1-2 ilmestyi alun perin vuosina 1882 ja 1884, ja teospari julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa uudestaan. Kirjassa on Juri Nummelin taustoittava esipuhe.
Pehmeäkantinen, 312 s. ISBN 9789527469057. Kansi: J.T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 16,90 € (plus postikulut), saatavana myös mm. Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupoissa.
Tekstinäyte tarinasta "Etelän ja pohjoisen tytär":
III
Ahvenanmaan saaristo oli seuraavana kesänä eroitettu kaikesta yhteydestä muun Suomen kanssa. Länsivaltojen laivastot purjehtivat ympäri Suomen- ja Pohjanlahden vesiä, ottaen kiinni jokaisen laivan ja veneen, minkä tapasivat merellä. Bomarsundin linnassa oli sota-ajalla tavallinen kielto; ettei linnaan päässyt kukaan, jolla siihen ei ollut erinäistä lupaa. Mutta silloinen eroitettu sulkeus-tila, jossa asukkaat olivat, vaikutti linnan asukasten ja ympäristön välillä kiihkeämmän yhteyden kuin tavallisesti. Viikkokaudet, varsinkin alusta kesää, kuluivat saamatta Suomesta mitään tietoja. Vihollisten laivain liikunnot olivat ainoat uutiset, jotka toivat uutta puheen ainetta saariston asukasten elämään. Asukasten täytyi viettää ikävää aikaansa miten paraiten osasivat. Komendantin, hra Bodiskon, kohteliaisuus oli paraimpana apuna linnalaisten ajanvietoissa. Seurallinen elämä sai aivan vapaasti liikkua linnan asukasten ja ympärillä asuvan herrasväen kesken.
Eräänä päivänä oli vihollinen laivaparvi asettunut linnan edustalle ja näytti lähestyvän linnaa. Kanonain jyrinä pani koko linnan väestön vapisemaan. Linnalaisten patterit, jotka olivat ulompana niemissä, olivat kohta pakoitetut vaikenemaan, ja niiden väestön täytyi vetäytyä linnaan. Tämä näytti olevan linnan viimeinen päivä. Pian lensivät armottomat projektilit linnan kiviseiniä kohti. Linna oli kohta peitetty tulen ja savun sekaan. Sen vahvat kiviseinät vapisivat. Oli kuin tuhat ukkoisen voimaa yhtaikaa olisi iskenyt tulta ja jyrisnyt linnan ympärillä. Jo oli linnan väestö kadottanut toivon minkään pelastamisesta. Mutta ampuminen taukosi yhtäkkiä. Kun savu vähän ajan takaa oli haihtunut, satama oli puhdas, ja tyyni meren lahti välkkyi kuulakkana, linnan harmaat kiviseinät kuvastivat kylkiänsä rauhallisena kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ernest oli hyökkäyksen ajan ollut lakkaamatta työssä. Eräitä miehiä oli haavoitettu ja useita oli sairastunut, ahtaissa savulla ja ruudin hajulla täytetyissä kasarmeissa. Vasta illalla myöhään pääsi hän hengähtämään, ja silloin hän riensi komendantin huoneihin antamaan kertomusta haavoitettuin tilasta.
"Tällä kertaa olemme pääsneet vähällä, vai miten, tohtori?" sanoi komendantti, tyytyväisenä hymyillen ja puristaen Ernestin kättä.
"Olisimme pääsneet vielä vähemmällä, jos ei palava ja savu kasarmeissa olisi ollut pian tukehuttava", vastasi Ernest. "Olen varma, jos ampuminen olisi kestänyt eräitä hetkiä lisäksi, puolet miehistä olisi tukehtunut savuun. He olisivat sen tehneet nytkin, jos en olisi niin ahkeraan kylmällä vedellä pirskoitellut huoneita."
"Se oli hyvä. Sellaista asiaa ei ole voitu ennen kokemusta arvata, Mutta vastaiseksi on meidän oltava varoillamme. Luultavasti vihollinen ei jätä meitä niin vähällä. Eräiden päivien takaa se saattaa olla takaisin täällä ja vielä suuremmalla voimalla. Mitä luulette siksi tarvittavan varustaa?"
"Ensiksi kaikki jää kellareista kasarmeihin ja kaikki naiset ja lapset linnasta ja sen läheisyydestä pois, etemmäksi saarelle."
"Kova tuomio, herra Ernest. Sen sanoman saatte itse antaa naisille. Ne saatte nyt kohdata luonani, jos suvaitsette astua saliin."
vielä savusta pian nokisena, Ernest seurasi komendanttia salonkiin. Hän kohtasi siellä pian kaikki linnan naiset ynnä linnan ympäristöllä asuvia perheitä, jotka olivat rientäneet paikalle katsomaan sodan tuhoja ja toivottamaan onnea yleisesti rakastetulle komendantille. Ernestin silmät lensivät pikaisesti ympäri salin. Ne seisattuivat yhtäkkiä erääsen seuraan, jossa istui kolme nuorta naista ja heidän edessään eräs nuori upseri.
"Mitä kaikkea", huudahti hän, "Aleksiko täällä, jonka keväällä jätin Turkuun!"
Upseri kavahti, tullen Ernestin vastaan, ja tervehti häntä, kätellen iloisesti.
"Niin, kuten näet, minäkin olen täällä."
"Ja tuo nainen, jota puhuttelit, se on minusta kuin unennäköä."
"Se on minustakin niin, hyvä Ernest. Olin kadottanut hänen eräitä päiviä sinusta erottuani ja nyt kohtaan täällä samallaisen ihmisen, saman nimellisen, ja kuitenkin hän on ihan toinen — minun pääni pyörii ympäri."
"Ja hän on tässä linnassa?"
"Ei juuri linnassa, hän on lasten opettajana kapteni S:villa, joka asuu eräitä askelia linnasta."
Ernestin silmät kohtasivat neiden silmän. Hän luuli huomanneensa vienon punastuksen levinneeksi tuon kukoistavan neiden poskille. Hän ei voinut enää pidättyä, hän riensi tuota kummallista olentoa kohti, kumarsi ja sanoi rohkeasti:
"Minun nimeni on Ernest Werner. Tunnetteko minua?"
"Ja minä olen Lovisa Suruton. Vaan anteeksi, jos en muista teitä nähneeni ennen", vastasi neiti punastuen.
"Vaan ettekö ole koskaan ollut Pietarissa?"
"En koskaan."
"Ettekä tunne ruhtinatar Marandaa?"
"En yhtään, en ole kuullut hänen nimeänsäkään."
"Ettekä ole asuneet Turussa erään työmiehen talossa?"
Uusi punastus levisi neiden poskille ja hänen silmänsä kääntyivät alas. Mutta hän nosti ne jälleen, ja hänen huulilleen kuvausi joku ivallinen hymy, kun hän rohkeasti katsoi Ernestin silmiin.
"Minä luulin kuitenkin teitä nähneeni Turussa", jatkoi Ernest, katsoen järkähtämättä häntä silmiin.
"Se on suuri erehdys, herraseni; minä matkustin Turun kaupungin läpi enkä viipynyt siellä enemmän paria tuntia."
"Luisa, Luisa, anteeksi että sinusta epäilin", huudahti tohtori itsekseen ja toisella kielellä kuin se, jolla oli puhutellut edessään istuvaa neittä.
