Max Ryynäsen Mechelinin tähtiä polemisoi ruokaa, ravintoloita, kokkaamista ja kulinarismia - kärkeviä näkemyksiä kaihtamatta. Se on vastaisku lipevälle ja ruusuiselle ruokakirjoittamiselle, kurkistus karmeisiin ruokaloihin, ruoan banaaliin kansallistamiseen, ravintoloihin etnisyyden näyttämöinä ja robottien rooliin ruokatuotannossa. Se on yritys elvyttää varhaisen gastronomisen kirjallisuuden kuumeista lennokkuutta uusin maustein.
Max Ryynänen on rantaruotsalainen kosmopoliitti, jonka sydän sykkii ruualle. Hänen esikoisromaaninsa Näkymätön lapsi (Kovasana 2021) käsitteli ulkopuolisuutta ja urbaania maalaisuutta jäävuorikerronnan keinoin. Esseekirjat Roskamaali - jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa (Savukeidas 2013) ja Elokuva - rakastettuni! (Savukeidas 2014) olivat filosofis-kaunokirjallisia sukelluksia urheilu- ja elokuvaviihteen kokemuskulttuureihin.
Pehmeäkantinen, 120 s. ISBN 9789527469101. Kannen kuva: Max Ryynänen, kansisuunnittelu: J. T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 15,90 € (plus postikulut), saatavana myös mm. Suomalaisen ja Adlibriksen verkkokaupoissa.
Tekstinäyte johdannosta:
Kun pappi isoäitini hautajaisissa muisteli seurakunnan pitkäaikaista, hypomaanisen myönteisen asenteensa takia suosittua työntekijää, me sukulaiset ymmärsimme pian, että hän sekoitti isoäitini Birgit Wigellin johonkin toiseen kauan sitten eläköityneeseen naiseen. Puhe lipsahti illanviettoon, jossa Birgitin väitettiin kokanneen koko seurakunnalle häikäisevän illallisen. Kyse oli vieläpä “eksoottisesta” thaimaalaisesta ruoasta.
Pidättelimme naurua. Kukaan, joka oli kerrankin nähnyt Birgitin kääntelemässä mustaksi palaneita makkaroita ja perunoita valurautapannussa, ei tietenkään voinut uskoa tarinaa. Birgit Wigell oli maailman rakastettavin ihminen, mutta painajaismainen kokki.
Hänen lempiruokiaan olivat valmislaatikot, joita hän käsitteli samalla suoraviivaisella hiillostustekniikalla kuin makkaroita ja perunoita. Mikäli joku erehtyi tarjoamaan mummulle kiinalaista, italialaista tai ylipäätään mitään pohjoismaalaisista eineksistä poikkeavaa ruokaa, hän sai todistaa sen ainoan hetken, jolloin Birgit ei ollut hypomaanisen hyvällä tuulella. Hapan ilme, tutkiva katse ja suunpielten kääntyminen alaspäin paljastivat että, ateria, tai kenties koko ilta, oli pilalla.
Olimme kaksikielisen, varsin työväenluokkaisen sukuni sydänmailla Töölössä, jossa jo Birgitin äiti oli laittanut ruokaa siskoksille ja heidän luonaan asuneelle, Kongo-joella rahtilaivoja kipparoineelle enolle, joka ei valitettavasti jättänyt jälkeensä afrikkalaisia reseptejä. Isoäitini lapsuuden Töölö oli lehmihakojen halkoma, mutta jo 1940-luvulla se oli kaupungistunut. Sinne isäni evakkosuku sitten muutti viipurinruotsalaisine keittiöineen – jotka olivat tietysti toista luokkaa.
Töölöön, tarkemmin sanottuna Mechelininkadun ja Caloniuksenkadun haaraan, syntyi näin ollen minun maailmani lämmin keskipiste. Muutin vanhempieni mukana Rinkebyhyn, Upplands Väsbyhyn, Haaparantaan, Ruotsinpyhtäälle ja Sipooseen – ja aikuisena jatkoin kiertolaiselämää. Mutta näiden kahden kadun risteyksessä on aina asunut joku, jolla on ollut pata liedellä.
Tämä ei ole Pariisi tai Bengaluru, mutta voisi olla muitakin kuin subjektiivisia syitä aloittaa ruokakirjan kirjoittaminen juuri tästä kadunkulmasta. Kun nyt peruskebabit ja -falafelit ovat Helsingissäkin saaneet näkyvästi parempilaatuisia haastajia, on suurta yleisöä muistutettava siitä, että juuri tästä kadunkulmasta on jo vuosikymmeniä saanut erinomaista falafelia, paikan päällä paistetun pitaleivän kera. Sitä ei vieläkään myy parrakas hipsteri pipo päässä, mutta eipähän Helsinki vieläkään ole ruokakaupunki, jossa ihmiset juoksisivat ruuan perässä ravintolakonseptien sijaan. Perheeni oli tietysti tukholmalaisen lähiö-1970-lukunsa takia globaalin keittiökulttuurin osaaja, mutta Suomeen palattuamme söimme falafelimme jo 1980-luvun alussa Kebab Café Falafelista, jossa ne olivat vieläpä erittäin särmikkäitä. Sittemmin kivenheiton päässä hääräsi pizzanpyörityksen maailmanmestari, joka säilytti seinällä kuvaa Las Vegasissa järjestetyistä maailmanmestaruuskilpailuista. Valokuvassa käsi oli ojennettu kattoa kohti. Siinä pyöri keskipakoisvoiman venyttämä taikina, jonka halkaisija oli metriluokkaa. Ja Mechelininkatu 22:n alakerrasta sai 2010-luvun vaihteessa pohjoisitalialaista pizzaa – entisen Neronen omistajan eläkeharrastuksena. Paikka ehti lopettaa juuri kuin siitä oli tulossa Lonely Planet -tasolla kuuluisa. Se oli kevyttä ja maukasta, Turun kauppahallin napolilaisen pizzan, Tammisaaren YLP:n ja Trattoria Romanan jälkeen parasta italialaista mitä olen Suomessa saanut käsiini. Nykyään haemme äitini kanssa näiden katujen risteyksestä Mashiron virkistävää japanilaista kotiruokaa, mikäli emme jaksa kokata.
