Jalmari Hahl: Haoma ja Anahita

Jalmari Hahlin Haoma ja Anahita on suomalaisen kirjallisuuden historiassa harvinainen eksoottinen ja fantastinen romaani, joka sijoittuu 1100-luvun Persiaan. Kirja kertoo farsioppineesta Haomasta, joka alkaa epäillä zarathustralaisen uskontonsa oikeutusta rakastuessaan nuoreen Anahitaan. Tähän ihastuu myös shaahi Melik ja haluaa hänet haaremiinsa.

Oppinut ja seikkailulllinen Haoma ja Anahita ilmestyi alun perin vuonna 1900, ja se kiinnitti tuolloin huomiota muun muassa laajuutensa vuoksi. Romaani julkaistaan kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa uudestaan. Teoksen ja sen tekijän esittelee Juri Nummelin.

Jalmari Hahl (1869-1929) oli kirjailija, suomentaja, teatteriohjaaja ja kirjallisuushistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen muita teoksiaan ovat esimerkiksi eroottinen historiallinen draama Kandaules (1915) ja pamfletti Tuleva kuninkaamme (1918).

Pehmeäkantinen, 432 s. ISBN 9789527211816. Kansi: J.T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 19,90 €, saatavana myös Booky.fin ja Adlibriksen verkkokaupoissa. 

Tekstinäyte: 

ENSIMMÄINEN LUKU

 Kaukana pohjoisessa haamoittivat Elbursvuorten lumipeitteiset harjanteet, joille iltarusko levitti leimuavaa purppuraansa. Ylinnä kaikista kohoitti Demavend-huippu jättiläiskeilaansa taivasta kohti. Illan viileä henki kulki läpi luonnon ja ennusti öisen rauhan lähenemistä.

Haoma astui vuoripolkua kotia päin; polun käänteessä hän pysähtyi ja loi pitkän katseen tuonne kauas tarujen kirkastamaan vuoristoon. Ja pyhän kunnioituksen ja aavistuksen tunteet valtasivat hänen mielensä. Siellä, Elbursvuorten rosoisilla rinteillä oli taisteltu vanhan Iranin sankaritaistelut; siellä myös liikkuivat hyvät ja pahat henget. Hartaus täytti Haoman sydämen: hän laski jousensa maahan, kohoitti molemmat kätensä ylös vuorten purppuraa kohti ja huudahti:

— Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki! Vielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanin tekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavan tervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään ja uuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistykseni hyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon puhdas lähde!

Näin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleen olalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossa etsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen ja nopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen. Tottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitä kauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan oli pysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkaine silmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensa tähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen oli nuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheän vuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynyt notkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illan jo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistan ajosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin, leipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.